Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»
Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, — joka seikka vielä suuresti lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.
Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä: »Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] — Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.
[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»
Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.
Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa, valkoista otsaansa.
Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.
»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin. Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»
Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.
Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. — »Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!»