»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!» Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä. Eräänä iltana — se oli vähän tällä puolen uuden vuoden — olimme kahden kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen, tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena. »Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori» — »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin. Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni, kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän vastasi: »Lähde — ja Jumala sinua siunatkoon!»
»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»
»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»
»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili, vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.
»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki puristi hänen kättään lämpimästi.
— — »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään kävelemään!» Ja he menivät.
* * * * *
Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa oli suuri ja sanomaton.
Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa, jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.