Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin helähtivät kirkonkellot soimaan.
»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.
»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»
»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin suuren suuri.»
»Ja miksi sitä pelkäät?»
»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä, jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat soveltuvat onnellisuuteemmekin.»
»Silloin on meidän velkamme suuri.»
»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»
»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»
»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme, niinhän?»