Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin lapsellesi, ja nyt se kuolee!»
Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»
Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! — Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet kuin tukehduttaa.
Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut. — Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään tehdä.»
Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä.
Säästä särjetyn sydäntä!»
Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä — ja kuitenkin — »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä anna nääntyä kuorman alle!»
Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa.
Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden, joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin, saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa: »Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»
Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.
»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori ollessaan valmis lähtemään.