»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.
»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen, että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä puolusta.»
»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»
»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»
»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»
Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan seura on sairaalle hyväksi?
»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.
»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»
He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois. »Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon kirjoittamista.» — Hän poistui.
Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut. Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa yksinäisen astujan tielle.