Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. — Mikä tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen äärettömyydessä!
Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen mieleensä.
Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.
Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja hemmoitteleva rakkaus. — Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin ollen entistäkin painavampi.
Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet tasapainosta saanut.
Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä iltana.
Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»
XVI.
Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.
Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.