— Minä rakastin häntä.
— Nainen tahtoo rakastaessaan antaa. Mies ottaa, ottaa — rajattomasti ja armotta. Te olette poikkeus.
— Te tahdotte kaikella muotoa ihailla minua. — Lennart Riechenhart koetti kääntää leikiksi. Mutta käsi nousi samalla tunnustelevasti povitaskulle. Tekisiköhän hän väärin, jos uskoisi nämä paperit vieraan käsiin? Niitähän ei kukaan ollut nähnyt, ei Elsakaan. Mutta tässä oli kärsivä ihminen, jolle ne voisivat tehdä hyvää ja joka siten saisi enemmän totuutta vastaavan käsityksen asioista.
Hän veti lompakostaan esille paperitukon ja ojensi sen arvelematta rouva Falckelle. — Toivon, etten tee väärin. Te olette ensimmäinen, jonka käsiin uskon nämä. Mutta te ymmärrätte ehkä paremmin kuin toiset.
Hän kääntyi mennäkseen, mutta rouva Falcke pidätti häntä. Hän tahtoi kysyä jotain. Katse pyysi jo etukäteen kysymystä anteeksi. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta. Mutta hän ajatteli näitä asioita yhtenään. Koskivathan ne häntä itseään niin läheisesti. Siksi hän nyt uskalsi — —.
— Te ymmärrätte — varovaisuus on tarpeen, kun tauti on tarttuvaa.
Minä tahtoisin tietää missä määrin te — terveydellisistä syistä…?
Reichenhart jäykistyi. — Jokainen sivistynyt ihminen noudattaa nykyään terveydellisiä vaatimuksia.
— Ei, ei, antakaa anteeksi! Te ette ymmärrä. Ajattelin nuoren naisen hellää mieltä. Pieni, lämmin hyväily voi merkitä paljon. Mutta tällaisissa asioissa voivat rakkaus ja varovaisuus tulla ristiriitaan toistensa kanssa.
— Elsan ei ole tarvinnut kaivata mitään, mikä voi tehdä hänet onnelliseksi. — Reichenhart oli jo puolitiessä ovelle. Rouva Falcke kääntyi seurusteluhuoneeseen. Hänellä oli käsi silmillään. Katse, jonka hän vasta oli nähnyt, oli niin kaunis että se teki kipeätä. Siihen ei kovaa kokenut ihminen olisi voinut uskoa, jollei itse olisi nähnyt. — — —
Seurusteluhuoneessa istui nuori lepokotiin vastatullut soittotaiteilija. Hän soitti Beethovenia. Se oli myrskyävää.