— Ja sinä tiedät, miksi olen kaivannut. Sinun ilosi — nekin, joita en koskaan voi jakaa kanssasi muuta kuin ajatuksin, ovat sittenkin ilona minullekin.
Silloin tarttui Albert kiivaasti puheeseen. Kaikestahan hän oli kertonutkin. Hän oli retkeillyt vuorilla, hän oli tanssinut illanvietoissa. Naistako hänen olisi pitänyt puhua niin laajasti kuin mahdollista?
— Ja esimerkiksi seurastasi! — Astrid hengähti syvään. Sitten hän jatkoi hätääntyneesti kuin peläten harhaanjohtavaa sanaa Albertilta: — Minä olen joskus kaukoputkella ihaillut paikkoja, jonne en pääse nousemaan, ja minä olen nähnyt sinut iloisessa seurassa.
Albert lehahti polttavan punaiseksi. — Sinä olet vakoillut!
Astrid ei vastannut. Hänen katseensa kipunoi. Siinä oli halveksumista. Albert ei ollut odottanut sellaista. Hän tunsi pienenevänsä sen katseen edessä.
— Anna anteeksi, sinä suloinen, suurisieluinen Astrid, anna anteeksi!
Astrid ei vieläkään vastannut. Viimein sanoi hän vitkalleen ja painokkaasti: — Kun tapaat ystäviäsi, niin sano terveisiä heille. Sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni. Minä olen ehkä lapsi sinun rinnallasi monessa suhteessa, mutta matalasieluinen ja halpamainen en ole.
Albertin pää oli painunut syvään. Olisikohan hän itkenyt? Astrid ei sitä tietänyt. Hän käänsi puheen toisaalle.
Mutta kun Albert myöhemmällä hätäisesti kokosi halliin nostetut matkakapineensa, huomasivat kaikki hallissa istujat hänet äärimmäisen hermostuneeksi.
— Komea mies joka tapauksessa, huokaili mamma Hecht, mutta ei teidän otettavissanne. — Hän nyökkäsi tyttärentyttärilleen.