Ajattelin isää. Hänelle olisin sen vienyt, jos olisin voinut.
Aloinkin tapani mukaan puhella isän kanssa. Olen tällä matkalla yhtenään tuntenut hänen läheisyyttään. Hän iloitsee matkastani, tunnen sen.
Mutta sitten kääntyi ajatus Helmeriin, enkä senjälkeen enää voinut vaipua rauhalliseen mietiskelyyn.
Helmer on suinpäin tullut Suomesta tänne. Koko maa oli hänelle autio ja tyhjä senjälkeen, kun olin lähtenyt, vakuuttaa hän. Ja kuitenkin hän itse vaatimalla vaati minua lähtemään tänne suruni haihduttamiseksi, kuten hän sanoi.
Ilman Helmeriä en todellakaan olisi matkalle joutunut. Tiedän, ettei ihminen matkusta kaipuutaan pakoon — en minä ainakaan. Ja toisekseen on minulla toimintakykyä ja päättäväisyyttä perin vähän. Mutta Helmer ei hellittänyt. Hän selitti, että isä olisi suonut minun lähtevän. Ja tunsin, että hän siinä suhteessa oli oikeassa. Itse tahdoin saada tilaisuutta parantaa kielitaitoani. Isän minulle jättämä perintö on tosin suurempi kuin saatoin aavistaakaan. Mutta en tahdo olla toimeton koroilla eläjä. Tahdon tehdä työtä — ehkä suomentaa ja antaa kielitunteja.
Vahvassa työaikeessa tulin tänne. Mutta olin tuskin päässyt kunnolla alkuun, kun Helmer ilmestyi.
Hänen tänne tulonsa ei edistä työntekoa. En saa mielenrauhaa, en edes ulkonaista hiljaisuutta tarpeeksi.
Jos hiivin yksin ja salaa jonnekin, kuten tämänpäiväiselle aamuretkelleni, on hän allapäin ja lohduton kuin lapsi.
Välistä koetan leikinlaskulla haihduttaa hänen mielipahaansa, toiste en ole sitä ensinkään huomaavinani. Mutta mikään keino ei ole hyvä. Helmer, joka muuten on täydellinen hetkenlapsi, monesti mielestäni ryhdittömyyteen saakka, on minuun nähden hellittämätön.
Kaikki tai ei mitään.