Joskus vain — kun jokin ulkonainen seikka antaa aihetta siihen — nousee kuin rannattoman ulapan takaa kangastus entisyydestä. Hän muistaa, että hänkin kerran oli nuori, eli, iloitsi ja — ja — —
Sillä kohdalla sekaantuvat ajatukset tavallisesti uudelleen. Entisyys ja nykyhetki sotkeutuvat toisiinsa kuin langat sekavassa vyyhdessä ja kangastus häviää. Hän on jälleen vain yksi Italian monista, vanhoista, puolisokeista kerjäläiseukoista.
Hänen elintapansa ovat hyvin säännölliset ja päivä on toisensa kaltainen. Syötyään aamiaisensa — tavallisesti vain hiukan kuivaa leipää — lähtee hän kulkemaan kapeaa, pahallelöyhkäävää katua kirkonportaille, jossa hänellä en tapana istua. Katu on hänestä usein kuin sakean sumun peitossa. Mutta muut aistimukset auttavat hänen heikkoa näköään. Hän kuulee, että katua lakaistaan. Jalka sattuu pehmeään läjään ja hän arvaa, että siinä on yhtä ja toista siitä, mitä edellisen päivän varrella oli kadulle kerääntynyt. Hajuaistimus sanoo hänelle, että siinä on appelsiinin kuoria, pahalta löyhkäävää lihaa, kalan päitä ja katulikaa. — Tuulenhenki käy läpi kadun ja hän tietää, että se löyhyttelee ikkunoista kuivamaan ripustettua pyykkiä. — Äkkiä rusahtaa kastanjan kuori rikki hänen jalkansa alla ja hän siristää silmiään nähdäkseen, asettaako katu ehkä jotain vaarallisiakin kompastuskiviä hänen tielleen.
Viimein hän on perillä. Varovaisesti tunnustellen hän nousee kirkon portaita. Tekisi mieli kohta lyykähtää istumaan tutulle istumasijalle. Hän on väsynyt jo päivän alkaessa. Mutta hän ei saa eikä tahdo laiminlyödä aamuhartauttaan. Hän työntää ovensuulla riippuvan raskaan peiton syrjään ja astuu kirkkoon.
Tehtyään ristinmerkin hän lähenee vihkivesiallasta, kastaa sormensa päät veteen ja pyyhkäisee sitten otsaansa pyhällä vedellä. Rukoiltuaan rukouksen hän jatkaa matkaa kirkon perälle. Pienen syrjäkappelin kohdalla hän viimein polvistuu. Hän ei näe alttaritaulua, missä Pyhä Neitsyt enkelien ympäröimänä leijailee pilvissä. Ei hän näe pyhää Antoniusta, joka autuaallinen hymy huulillaan puristaa Jeesuslasta rintaansa. Alttarilla palavat kynttilät sokaisevat hetkeksi hänen katseensa kokonaan. Mutta hän tietää, että alttarista oikealla on suuri puuhun veistetty Ristiinnaulitun kuva. Ja naulalla, joka on lävistänyt pyhät jalat, riippuu silkkipaperista tehty ruusu. Se on tummanpunainen — kuin vereen kastettu — ja sen laitimmaisista terälehdistä on kaistale repeytynyt irti. Se on painunut aivan varpaiden juureen kuin suuri, raskas veripisara.
Hän alkaa hiljaa nyyhkyttää. Ajatus etsii hätäisesti ja haparoiden tukikohtaa, johon tarttua. Hän tuntee hukkuvan hätää. Hän on syvissä vesissä. Muistot vyöryvät hänen ylitsensä kuin suuret, hautaansa upottavat aallot.
Ristiinpainuneet kädet puristuvat toisiinsa niin lujasti, että vanhat sormet rusahtavat. Mutta ajatus ei löydä mitään, ei mitään, johon tarttua. Ajatus on yhtä samea kuin katse.
Hän sopertaa hätäisesti rukouksen toisensa jälkeen. Viimein hän nousee polvistuneesta asennostaan ja hoippuu takaisin kirkon ulko-ovelle.
Samassa kun hän kirkon raskaanummehtuneesta ilmasta siirtyy aurinkoisille portaille, on kuin hänen sisäinen ihmisensäkin olisi muuttanut olotilaa. Ajatus ei enää haparoi eikä hätäile. Se liikkuu nyt aloilla, jotka hän tuntee yhtä hyvin kuin kadun, jota hän kahdesti, jopa neljästikin päivässä astuu. Nyt on jokapäiväisen leivän saanti kysymyksessä. Ihmisiä alkaa tulla kirkkoon. Täytyy jännittää kuuloa, jottei kukaan huomaamatta pääse ohi. Eikä sillä hyvä, että käsi ajoissa ojentuu ohikulkevaa kohti. Sokean täytyy kuulla, mitä muut näkevät. Hänen täytyy aavistaa, milloin on saantimahdollisuuksia ja silloin ojentaa kättään tavallistakin lujatahtoisemmin. Annettavaksi aiottu pieni ropo voi siten kasvaa ja monistua.
Antonio Salernin leski on tottunut kuulemaan paljon. Hän erottaa astunnasta muutakin kuin miehen ja naisen, vanhan ja nuoren. Hän kuulee askelissa milloin iloa, milloin surua.