— Muistatko noita yhdeksää kertaa ja sitä yhtä, josta itse kirjoitat, sanoi hän rajusti syleillen ja suudellen minua. — Tämä on yksi niistä yhdeksästä.
Suostuin tietysti lopulta. En tahdo hänen ainoaa juhlapäiväänsä tärvellä. Sehän on kuin köyhän miehen ainoa karitsa.
Meidät vihitään kirkossa ja sitten on pienet kutsut … hotellissa. Sinne kutsumme enimmäkseen Helmerin tuttavia. Se on ainoa lohdutukseni. Muuten tuntuu häitten vietto minusta suoraan sanoen melkein liian suurelta uhraukselta. Se on minulle suorastaan suuri fyysillinenkin ponnistus. Ja toisekseen tuottaa ilojuhla näinä maailmansodan raskaina aikoina minulle ihan sisäistä kipua. Mutta tahdon ajatella Helmeriä.
Myöhemmin.
Helmerin lähdettyä luotani istuin kauan katsellen valokuvaa, jonka hän otti itsestään Roomassa kohta kihlauksemme jälkeen. Hän on siinä loistavan iloinen. En kuitenkaan ajatellut sitä. Toistelin itselleni hänen sanojaan: Hylystä teet sinä ihmisen, hyvän, onnellisen, kykenevän ihmisen…
Tahdon ajatella suurta tehtävääni, jotten takertuisi muistelemaan omia pieniä uhrauksiani.
28. p. syysk.
Luen nykyään uudelleen parasta mitä maailmankirjallisuudesta olen lukenut rakkaudesta. Ja luen sitä nyt toisella tavoin kuin ennen, sen huomaan ilokseni. Mutta joskus hymyilen ajatellessani, että olen tällainen auttamaton teoreetikko, joka yksin kihlausaikanaankin opettelee rakastamista — maailmankirjallisuuden avulla!
Aivan teoreettista se ei sittenkään taida olla, sillä vaikkei se ennen ole kuulunut tapoihini, tapaan itseni nykyään usein itkemässä lukiessani ylevistä, voimakkaista teoista, joita suuri rakkaus on kypsyttänyt.
On mieltä nostavaa, että tuollaisia tunteita on olemassa ja että itse saan omissa pienissä oloissani pyrkiä toteuttamaan sitä, mikä on näin suurta ja ylevää.