Vasta annettu raha soluu likaisen puseron aukosta lesken povella riippuvaan rahapussiin.
Paras on pitää varalta milloin antaja palaa kirkosta. Ehkä hän antaa vielä toistamiseen! Sellaistakin sattuu joskus. Toiset unohtavat, että antoivat, toiset ovat niin onnellisia, että antavat uudelleen.
Antonio Salernin leski pyyhkäisee vapisevalla kädellään auringon paahtamaa porrasta, nauttii lämmöstä ja — odottaa.
Odotettu viipyy hämmästyttävän kauan kirkossa. Lieneekö hän ulkomaalainen, joka kirja kädessä kulkee alttarilta toiselle ja ottaa selkoa joka taulusta ja joka muistomerkistä. Tai olisiko hän iästään huolimatta ehkä painunut hartaisiin rukouksiin? Siinä tapauksessa painaa häntä varmaan — askelten kepeydestä huolimatta — joku suuri suru — ehkä suuri syyllisyyden taakka.
Vanhus muuttaa hätääntyneenä paikkaa. Tuntuu siltä kuin joku äkkiä ja armottomasti kaapaisisi häntä niskasta viedäkseen sinne, jonne hän ei tahdo. Joku tahtoo pakottaa häntä muistamaan, vaikka hän ei tahdo, ei jaksa muistaa.
Ohikulkeva viskaa hänen käteensä soldon. Hän hypistelee hermostuneesti rahaa ja koettaa uudelleen keskittää ajatuksensa ruokaan.
Hän oli jo aikaisemmin saanut muutamia soldoja, sitten tuli 20 centesimin raha ja nyt taas soldo. Jos hän vielä sattuu saamaan jotain, voi hän tilata itselleen oikein herkullisen aterian.
Tuulenhenkäys tuo samassa kadun toiselta puolen Mario Perosion ruokalasta vahvaa paistin käryä. Vesi nousee vanhukselle suuhun ja nälkä muistuttaa olemassaolostaan.
Mitäpä, jos tänään saisi syödä paistia — kilinlihaa esimerkiksi? Se ei olisi pilan kallista, ja on kuitenkin niin maukasta ja pehmeää, että aivan sulaa suussa. Ei vanha, hampaaton suu osaa parempaa pyytääkään.
Kilin paistia he ennen aikaan usein söivät sunnuntaisin. He menivät yhdessä jonnekin ruokalaan ja asettuivat valmiiksi katetun pöydän ääreen. Se oli paljon mukavampaa kuin itse nähdä vaivaa kaikesta. Eikä hän olisi osannutkaan laittaa niin, että olisi maistunut hyvältä. Ruuanlaitto oli häntä aina tympäissyt ja harmittanut. Vaikka sanoihan Antonio hänelle monesti, että ajan pitkään ei kannata yhtenään syödä ravintolassa.