Siinä äidin ympärillä lapsetkin aina mielellään kieppuivat. Silmällä ja sanalla hän heitä siinä paimenteli ja kasvatti, — esimerkillään kuitenkin enin.
Tällaista on ukko minulle jutellut niinä muutamina hetkinä, jolloin olemme sattuneet olemaan kahden. Hänen vanhoissa vetisissä silmissään olen nähnyt kiillon, jota en unohda.
Iloitsen siitä, että toisen rikkaus tekee minut onnelliseksi — vaikka itse olenkin köyhä.
28. päivänä.
Lähdemme täältä huomenna. Nyt tiedän sen.
Istuin tänään Helmerin ja pojan kanssa seurusteluhuoneessa, kun matkailijakodin johtaja tuli vetämään pysähtynyttä seinäkelloa. Samassa luikahti "Tietosanakirjakin" huoneeseen likaisine kauluksineen ja kalvosimiseen. Hän kuiskasi jotain isännälle ja kuulin vain sanat "lasku" ja "viikko". Isäntä näytti käsittävän kuulemattakin. Samassa huomasi "Tietosanakirja" meidät ja livahti huoneesta kiireisesti ja häpeissään kuin koira häntä koipien välissä. Helmer viskasi harmistuneen katseen hänen jälkeensä ja tiedusteli isännältä, eikö tämä asuntola ollut sivistynyttä väkeä varten.
— Sivistynyttä, sivistynyttä tietysti. — Johtaja tuli pokkuroiden luoksemme. — Mutta täytyy sovitella näinä ahtaina aikoina. Mies on lukenut ja matkustellut paljon. Oli liikemies, mutta on ikäloppu. Ja mikä lie viirannut päätä. Nai vanhoilla päivillään. Retvanan otti, taisi korjata kadulta. Armahti ehkä. Tai liekö ollut velkaa, jonka kuittasi naimalla. Enkä henno häätääkään, kun maksaa vuokransa, vaikka saakin odottaa. Ja se huone on niin pieni ja mitätön — tässä portaiden alla. Eivät huolisi muut.
— Vaimoni oli kuullut tätä asuntolaa kehuttavan, alkoi Helmer.
Veri karahti kasvoihini. Tiesihän Helmer, että minä vain taloudellisista syistä olin tätä esittänyt.
Helmer näki ilmeeni, katkaisi lauseen kesken, kiskaisi pojan polveltani ja otti syliinsä. Isäntä rupesi kertomaan talon muista asukkaista.