Seisoin ylimmällä kallion huipulla, josta avautuva näköala on unohtumaton. Annoin taaskin luonnon lääkitsevän käden koskettaa sairasta sieluani. Sanoin uudelleen itselleni, että elämä sittenkin on jotain ihmeellisen suurta ja hyvää.
Silloin sattui katseeni raunioksi rappeutuneeseen kivikaiteeseen alempana. Siitä oli Rooman cesareilla ollut tapana viskauttaa mereen orjia tai muita, joihin heidän vihansa kohdistui.
Tämä näky luhisti minut raskaudellaan kuin maan tasalle. Ymmärsin miksi ihminen on tehnyt tämän ihanan maan. Näin millaiset ovat ne jäljet, joita hän on jättänyt ja yhä jättää elämään. Aavistin mitä sulkeutunut, kadotettu paratiisi merkitsee ihmissuvulle. Ja sieluni itki verikyyneleitä.
Caprin lumoava kauneus teki vastakohdan järkyttävän raskaaksi.
Käännyin väsyneenä takasin hotelliin. Ovella tuli Helmer vastaan. Hänellä oli poika käsivarrellaan. Mutta nähdessään minut hän melkein viskasi lapsen syliini.
— Palkaton passari on rouville mukava näin kalliina aikana.
— Anna anteeksi. Viivyin kauemmin kuin olin aikonut. — Jatkoin matkaa pihalle, sillä ovensuussa, johon olimme pysähtyneet, vilisi ihmisiä. Ei ollut takeita siitä, ettei joukossa ollut suomea ymmärtäviä.
— Tällainen elämä ei sovi miehelle, ymmärrätkö?
Ymmärsin, että Helmerin oli tehnyt mieli jonnekin ja että poika oli ollut esteeksi.
— Mutta tämä on tietysti naisasiaa käytännössä, kiukutteli hän yhä.