Olen käynyt asuntolassa, jossa on "toinen puoli" ja "toinen puoli". En tahtonut asettua asumaan sinne, jottei Helmer sieltä saisi jälkiäni seuratuksi. Mutta menin tietysti heti tapaamaan tonttu-ukkoa.
Vanhusta en saanut tavata. Hän on muuttanut. Ja kuultuani minne, olen itkenyt silmäni kipeiksi hänen kohtaloaan ajatellen.
Hänen ainoa pidäkkeensä on poissa. Nuo langansäikeiset, pienet sormet ovat kylmenneet. Jalka ei koskaan ottanut kannattaakseen.
Se isku mursi vanhuksen. Hän ei enää näe aurinkoisia unia uunin läheisyydessä. Hän huutaa, huitoo käsiään ja kiroaa kaikkia, joiden kanssa hän tulee kosketukseen. Hän puhuu valkoisesta leivästä ja heinäkuormasta, jota pojat ajavat. Hän huutaa, että heidät sieltä vietiin sotaan. Ja kaikki ihmiset ovat panneet toimeen sen sodan. Sentähden kiroo hän kaikkia.
Johtaja Ling kertoi minulle pitkälti ja monisanaisesti tästä. Hän mainitsi senkin, että ukolle oli varattu mahdollisimman halpa paikka hoitolassa. Hänellä ei enää ollut paljonkaan varoja. Hän oli tahtonut itselleen huoneen asuntolan "paremmalla puolella" siitäkin syystä, että hän pelkäsi "toiselta puolelta" vievänsä jotain vahingollista tyttärentyttärelleen. Eihän sitä tietänyt mitä sinne kukin toi — kadun kuljeksijoita olivat useimmat ja paidatta täytyi siellä kaikkien nukkua, jotteivät kuljettaisi vuoteisiin mitään ja jotta edes hieman tuuleutuisi se vaatekappale, joka muuten oli käytännössä kunnes lahosi.
— Niin, niin, jatkoi johtaja, — ja hautajaisiinkin meni suuret summat. Ukko ei ajatellut eikä kysynyt mitä maksoi. Kukkia piti olla ja valkea kirstu ja nimikilpi ja vaikka mitä. Ihan kuin prinsessalla. Meneehän ne rahat sellaiseen.
Minä sanoin kiireisesti hyvästit. En tahtonut kuulla enempää enkä tavata muita.
Yksin olen täällä asunnossani itkenyt Leon nukkuessa.
Tahdon lähteä ensi junalla. Kirjoitin Mittenwaldista maalais-ystävälleni ja sainkin tänään vastauksen. Hän on hankkinut minulle asunnon erään ystävänsä luona siinä pienessä syrjäisessä vuoristokylässä, jossa hän itse asuu.
Vuoristossa.