— Armollinen rouva — hän kävi herttaisen ystävällisesti käteeni — koko päivän olen teitä ajatellut. Olisin tullut tervehtimään, mutta en töiltäni ehtinyt. Vaan tänne täytyi tulla, sillä juuri tänään sain tiedon, että rahaa Amerikasta on tullut.
Hänen äänensä vapisi ja koko olento tuntui olevan iloista, jännitettyä odotusta.
— Huomenna minä saan sen. Menen postiin hakemaan. Ja sitten tulen kertomaan. — Mutta tänä iltana täytyi jo tulla kiittämään. Te ymmärrätte!
Minä ymmärsin. Ja kätkin oman sieluni lääkitykseksi sen tietoisuuden, että ainakin yksi oli tuonut tänne temppeliin ei kärsimyksiä vaan kiitosta.
Sieluni oli kuin täynnä ennen aavistamatonta hiljaista rauhaa, kun
Leo käsivarrellani nousin ylöspäin luikertelevaa polkua asumukseemme.
Tämä ihmeellinen maalaistunnun täyttämä pyhäinen päivä on lahja,
josta minä kiitin.
Mutta en uskaltanut pysähtyä siihen. Ajattelin sen päivän edeltäjiä, ristiriidan täyttämiä, raskaita tuskan hetkiä. Eivätkö ne olleet minulle antaneet sitä, mistä kiittää vielä enemmän? Olisinko tahtonut hävittää ne elämästäni?
Pääni painui. Tiesin mitä ne olivat maksaneet, mutta tunsin myöskin, että ne olivat antaneet minulle jotain ajallisia arvoja suuriarvoisempaa.
Toukok. 25. p.
Tänään oli minulla varhaisesta aamusta alkaen ihana työpäivä. Olen päässyt käännöstöissäni hyvän kappaleen eteenpäin. Talossa asuva pieni kymmenvuotias tyttö on luvannut tulla minulle Leon hoitajaksi, t.s. leikkitoveriksi. Tänään he leikkivät kukkaisella nurmella aivan ikkunani alla minun tehdessäni työtä. Kuulin heidän äänensä, näin Leon rajattoman ihastuksen kun hän tavoitteli kanoja ja ankkoja käsiinsä ja tunsin nuoren vastaniitetyn heinän tuoksua.
Hetkittäin unohduin uskomaan itseäni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.