Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:
"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"
Herttua sanoi voivansa vastata semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.
Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti:
"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen heidät maihin. Vai mitä?"
Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle, nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi — "Tietääkö kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:
"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän asui vielä eilen illalla."
Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen selkänsä takana ja sanoi:
"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme — kuollut; ja me ei saatu häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, liian kovaa!"
Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste — hän alkoi hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään. Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo kaks? tuumasin siinä itsekseni.