Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen, rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen, sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen palvelijalleen — joka mukamas olin minä.
Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti. Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.
Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti oli sitkeää, — ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan: "Miten te aina saattekaan korppunne niin mainion maukkaiksi?" ja: "Mutta mistä te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa siirappikekkereissä.
Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen. Niinpä hän kysyi:
"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"
"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki — hän käy meidän kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut, mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:
"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"
"Josko hän käy? — Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on aivan vastapäätä meidän — toisella puolen saarnastuolia."
"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."
"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"