Viides luku.

Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi, ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin, mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen, hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään. Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki, vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan — aattelin mä — niin ei hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin, voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut. Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut — yllättää minut kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis — aattelin itsekseni — min'en tahdo tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta, kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku niisti nenäänsä — ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille; ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa. Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti, kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit, ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla, sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle, hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä odottamaan — siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan. S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä sanoen: "Olkaa huoleti — luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi — niin että kuului kaikkialle —: "Sill' oli rotta!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä. Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä hiiren hiljaa? — miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle? Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään — mitä hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei, paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!