"Kuka panee heidät elämöimään sillä viisin?"
"Hä? Tietysti se, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta. Ne palvelevat sitä, joka kihnuttaa lamppua tai rengasta, ja tekevät mutisematta mitä hän käskee. Jos hän käskee heidän tekaista ison linnan paljaista timantti-tiilistä ja täynnään paukkukummia tai mitä tahansa taikkapa lennättää paikalle Kiinan keisarin tyttären aviosiipaksi jollekkin, niin tuossa paikassa täytyy heidän se toimittaa — ja vieläpä ennen auringonnousua ens' aamuna. Ja päälle päätteeksi! — heidän täytyy tanssittaa tuota linnaa ympär maan ja mantereen, miten ikinä mielitään. Ymmärrätkös?"
"Vai niin", sanoin minä, "mutta minun mielestäni nuo koirankuonolaiset ovat aika pässinpäitä, kun eivät pidä linnoja hyvänään itse, vaan antavat niiden mennä tuolla viisin. Jos minä olisin koirankuonolainen, niin totta maarian saatais minua odottaa ennenkun tottelisin vain sentähden, että hangataan vanhaa messinkilamppua."
"Mitä lörpötätkään sinä, Huck Finn! Etkö käsitä sitä, että sinun täytyis tulla kun sitä hangataan; siin'ei auttais mutiseminen."
"Hoo? Vai niin? Kun olisin pitkä ja paksu kuin kellotapuli? Hyvä! Entäpä tulisinkin; mutta minä panen pääni panttiin, että lampunkihnuttaja minut nähdessään korjais luunsa ja hiipis pitäjän korkeimpaan puuhun kuin pelästynyt orava."
"Ääh! Eihän koira vieköön maksa vaivaa puhua sinun kanssas, Huck.
Sin'et ymmärrä tämän taivaallista — pölkkypää!"
No, minä mietiskelin noita asioita pari päivää umpeensa, ja sitten tuumasin, että kelpaisihan ainakin koettaa. Sain kynsiini vanhan messinkilampun ja rautarenkaan ja menin metsään ja istuin työhön. Minä hankasin ja hankasin niin, että hiki pihkui pitkin ruumistani, ja rukoilin koirankuonolaisia joutumaan; saisivat heti rakentaa mulle linnan, mutta sen aioin minä myydä. Mutta s'oli turhaa työtä. En nähnyt heistä hännänpäätäkään. Ja niinpä viimein pisti päähäni, että koko juttu ei mahtanut olla muuta kuin Tom Sawyerin tavallisia hullutuksia. Olihan kyllä mahdollista, että hän itse luotti noihin elehvantteihin ja Arapialaisiin; mutta minä vähästä puolestani ajattelen toisin. Joll'ei kaikki merkit petä, niin olit ne sunnuntaikoulun kakaroita.
Neljäs luku.
No, sillä viisin kului kolme neljä kuukautta, ja jo oli kappaleen matkaa talvesta tallusteltu. Min'olin käynyt koulua melkein kaiken aikaa ja osasin tavata ja lukea, jopa kirjottaakkin jo hiukkasen; osasimpa kertaustaulustakin tähän asti: "kuus kertaa seitsemän on kolmekymmentäviis", ja pitemmälle en, jumala paratkoon, taida päästäkkään tässä elämässä, vaikka eläisin tuomiopäivään asti. Luvunlaskussa en, totta puhuakseni, juur koskaan ole ollut mikään erityinen mestari.
Ens'alussa minä vihasin koko koulua, mutta miten olikaan, rupes sekin touhu vähitellen vetelemään. Joka kerta kuin siihen kyllästyin, jäin minä kotiin — sairaana mukamas —, ja seuraavana päivänä sain sitten selkääni opettajalta, ja se teki mulle hyvää ja reipastutti minua. Niin että mitä kauvemmin kävin koulua, sitä hauskemmalta se tuntui. Rupesin myöskin tottumaan leskirouvan äksiisiin, eikä ne enää nalkuttaneetkaan alinomaa niin hirveästi kuin ens'alussa. Tosin minua vähän hävetti, kun aina tolla viisin piti asua seinäin sisässä ja maata sängyssä kuin mikäkin prinsessa; mutta ennen pahinta pakkasta ruukkasin silloin tällöin karata öisin tieheni ja mennä metsään makaamaan, ja se ikäänkuin minua virkisti taas. Enimmän minä tietysti tykkäsin siitä entisestä elämästä, mutta rupeshan vähitellen menemään mukiinsa tämä uusikin. Rouva sanoi, että minä mukamas "edistyin" hitaasti ja varmasti ja ett'ei hänen enää tarvinnut minua hävetä.