Eräänä aamuna sattui niin hullusti, että minä kaasin suolasalkkarin pöydässä, joka, niinkuin tunnettu on, tietää jotakin pahaa. Minä noppasin hyppysilläni siitä muutaman jyväsen heittääkseni ne olkapääni yli, joka, kuten tietänette, on ainoa keino uhkaavan onnettomuuden torjumiseksi; mutta fröökynä Watson lensi päälleni kuin kotka ja esti minua sitä tekemästä. Hän tiuskasi: "Pois sormet, Huckleberry — joka paikassa sinä tohrit." Leskirouva puhui kyllä pari sanaa puolestani, mutt' eihän se saattais torjua onnettomuutta; sen tiesin varsin hyvin. Aamiaisen jälkeen menin ulos, pelko ja pöyristys rinnassani ja mietiskellen, milloin se kova onni tulis ja mitä laatua se olis. Löytyyhän tosin keinoja muutamain onnettomuuksien torjumiseksi, mutta tämä ei ollut sitä sorttia; ja niinpä siin'ei ollut muu neuvona kuin heittää kaikki hiiteen ja antaa asian mennä menoansa.
Minä nahjustin puutarhan läpi ja astuin sitten jalkaporrasta myöten sen korkean aidan yli. Siell'oli tuuman paksulta uutta lunta maassa, ja siinä näin ihmisen jäljet. Joku oli tullut kivilouhoksesta ja seisonut hetken aikaa jalkaporrasten luona ja sitten kulkenut eteenpäin pitkin aitaa. Se oli mielestäni merkillistä, ett'ei hän tullut sisään, seisottuaan tuolla viisin. Mitä hittoa olikaan hällä mielessä? Tuumasin seurata jälkiä, mutta kyykistyin ensiks' alas katsellakseni niitä oikein tarkasti. Ensinnä en hoksannut mitään, mutta sitten hoksasin. Vasemmassa saappaankorossa oli isoista nauloista lyöty risti, jolla torjutaan paholaista ja noituutta.
Paikalla juoksin minä mäkeä alas minkä jaloista lähti. Katsahin taakseni tuon tuostakin, vaan en nähnyt ketään. Eikä aikaakaan ennenkun olin laamanni Thatcherin luona. Hän sanoi:
"Hyvänen aika, poikaseni, kuinka sin'olet hengästynyt. Tahdotko sinä rahaa?"
"En", sanoin mä, "onko mulla mitään saamista nyt?"
"On, on kyllä, eilen illalla tuli puolen vuoden korot.
Sataviisikymmentä dollaria ja vähän päälle. Kokonainen rikkaus sinulle.
Paras on että annat minun panna ne kasvulle niinkuin ne kuusituhatta.
Jos itse saat ne haltuus, niin sinä vain hukkaat ne hulluuksiin."
"Ei, ei, hyvä laamanni", sanoin mä, "minä en aio niitä hukata. En tahdo nähdä niistä nenän vertaakaan. Eikö laamanni olis niin hyvä ja pitäis ne kaikki tyyni. Min' annan ne Teille lahjaksi joka pennin."
Hän tuijotti minuun kovin hämmästyneenä, ikääskuin mukamas olisin ollut vähän väärä päästäni. Sitten hän sanoi:
"Mitä Herran tähden sinä tarkotat, poika?"
"Älkää sitä multa kysykö, laamanni kulta. Pitäkää ne nyt hyvänänne vain, armosta."