"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan rinnastani — ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut liikahtaakkaan."
"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt.
Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."
"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"
"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja maantieltä."
"Ompa totta maarian — ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"
"S'oli eräs vanha mies — muuan vieras — ja hän möi oikeutensa neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä, vaikka seittemän vuotta."
"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"
"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna ihan säntilleen — kuin kuvassa — tukasta varpaaseen, ja siinä sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia. Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna mulle tupakkamälli, jos sull' on."
Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta neljästäkymmenestä dollarista.
Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin — koska hän nyt kuitenkin kerran oli joutunut orjaksi jälleen, — olis ollut tuhat kertaa parempi olla orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään, kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs minä sitten! Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett' olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä, ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti. Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista, arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen, joutuvat ijankaikkiseen tuleen."