Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm, tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle, missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale — ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti — minä huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen — ja sitten koettaisin rukoilla. Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja istuin alas ja kirjotin:

Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

Huck Finn.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin viereeni ja istuin siinä ajatellen — ajatellen, kuinka läheltä oli, etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni. Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä menen helvettiin" — ja repäsin rikki paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani, vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että mulle oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa, niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on, varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok' oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle, joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti hämmästyneeltä ja sanoi: