Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli koirat — noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.
Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!" ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä. Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa. Koirissa ei ole mitään pahaa.
Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä — ja sanoi:
"No, sinähän s'oot, viimeinki! Oothan sä sinä?"
"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän kohta tie mitä teen, en tie. — Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää päivää!"
Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan.
Sitten hän jatkoi:
"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi — vai söitkö sä kenties laivassa?"
Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään, ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua molemmista käsistä ja sanoi:
"No, nyt mä oikein saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka olenki toivonut monta, monta vuotta — saada nähdä sinua; ja nyt s'on tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt niin kauvan? — onko laiva ollut karilla?"
"On — katsokaas, rouva —"