"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph — —" ja siihen hän seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään — Abram G. Foster — ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet nyt, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin meidän kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim on sinun neekeris — muutamat hupakot eivät välitä papereista — täällä etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä toisella.

Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään — aaveet, jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten — ja aina se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta, kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista, eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä — niiden päältä myös naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä. Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana, taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla. Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita. Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni, mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min' olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun vain antaa sen toimia omin päin.