"Hassua vaiko ei, vähät siitä — s'on se oikea tapa, se säännöllinen tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä ulos pöytäveitsellä — eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"
"Enhän tiedä."
"No, arvaappas."
"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"
"Kolmekymmentäseitsemän vuotta, kuulekkos — ja hän tuli ulos Kiinassa. Siinä vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis rakettu kalliolle."
"Mutta Jim ei tunne ketään Kiinassa."
"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."
"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos, kunhan hän vain tulee ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä. Mutta yks juttu on tässä muistettava — ja s'on se, että Jim on liian vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa niin kauvan."
"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais kolmekymmentäseitsemän vuotta — kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"
"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"