"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi vuoti. — Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin, marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"
Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme tuossa paikassa — talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!
Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:
"Eihän! — todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me lykättäis kaikki tyyni kunnes — —"
"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"
"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja min' alan määkyä."
Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:
"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet — ovi on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."
Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi — Jim ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta. Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin, vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja lennättäessään juoksuun, huusi joku:
"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"