Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita; mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en, vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.

Kahdeskymmenes luku.

No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:

"Annoinko mä sulle kirjeen?"

"Minkä kirjeen?"

"Sen, jonka sain postista eilen."

"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."

"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."

Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.