"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen takaan minä. Häpeehän toki — kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että mekin tahottiin oikeutta. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"
"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen rehellisesti ansainnut."
"Mutta minä en taho, ja mull'on siihen syyni."
"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä, vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.
Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:
"Tänne — tuu tänne."
Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa. Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt; niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua, että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:
"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos nyt antasimma hälle koko voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."
"Niin täytyy", sanoi toinenkin.
"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan kuula hänen kalloonsa."