"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään, ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat. Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"
"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"
"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"
"No, olkoon menneeksi Tule sitte."
He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:
"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin. Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, — kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt! Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä lautalta ja — —"
"Ooh! Herra hallikkoon! Lautta? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää.
S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! — ja tässä seistään nyt!
Voi, Herra jestantes!"
Kolmastoista luku.
Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada kynsiimme tuo vene — ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä, että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme raakin perimmäiseen perään. Ja — mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi vallan uupuneensa — peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat. Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla, löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:
"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"