Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita miehiä — eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis — tulla jätetyksi tuolla viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala paratkoon, tapahtua että minusta jonakin kauniina päivänä tulis murhaaja, ja miltähän silloin mulle tuntuis tuommonen kova onni? Ja niinpä sanoin viimein Jimille:
"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta, niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi aikanansa."
Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.
S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne. Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme neljä valoa lisää — ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä. Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen, näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.
Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten hän sanoi:
"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."
Minä sanoin:
"Niin, kun isä — ja äiti — ja sisareni ja —"
Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:
"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä heiän nyt on sitten?"