"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."
"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan selevästi."
"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää.
Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."
Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen, leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:
"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa sotkettu."
"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."
Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain, aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa, koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.
Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin pilviin, mutta selveni nyt jälleen.
"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta mitähän merkitsevät nämä kaikki?"
Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen, niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi: