"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja roskaa, ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa, ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan hänen jalkojaan, saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä — mutta minä sen viimeinkin tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä niin kovasti pahakseen.

Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta, joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi, kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan, että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin, että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin — ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot, jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että hän jo nyt oli melkein vapaa — ja kenen oli syy siihen? Yksistään minun. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä minua, enhän minä mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua. Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen — ja tämä on hänen palkkansa. Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä, niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua olis ammuttu läpi selkärangan.