Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.
Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän. Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri, jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän aikoo varastaa lapsensa — nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään pahaa.
Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla rauhassa — eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim huudahti heti:
"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."
Minä sanoin:
"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."
Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän sanoi:
"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim paralla koskaan on ollu, ja sin'oot ainoa ystävä mitä hällä nyt enää on."
Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni, mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim perästäni:
"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."