Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä, aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene, jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:
"Mitä pirua tuoll' on?"
"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.
"Kuulutko sinä siihen?"
"Kuulunhan."
"Onko kukaan siellä?"
"On, yks mies."
"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"
Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi! — häpeenhän silmät päästäni — minussa totta maarian ei ollut siksi miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka. Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:
"S'on valkonen."