"Vai valkonen — no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne itse."
"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."
"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu nyt."
Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:
"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan, enkä minä jaksa sit' yksin."
"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä sinun isääs vaivaa?"
"S'on — s'on — vähä, niin no — ei siitä mitään ."
He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen heistä sanoi:
"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."
"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on — älkää vain jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä — sitä —, jos vain annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä lautallekkaan itse — antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."