"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy taampana, poika — pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko, s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka. Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko kihlakunnan?"
"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan onnemme nojaan."
"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme, ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin, lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja — kuuleshan, sun isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä — tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."
"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali. Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."
"Kyllä te selviättä — hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä maksetaan hyvät rahat."
"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä, niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."
He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia oikein tekemään tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt — oletappas ett'olisit kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt? Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on, ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön mitä hyvänsä? — Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin miten milloinkin paraiten sopi.
Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:
"Jim!"
"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."