Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis Cairo.
Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle, ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä, niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla, jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:
"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"
Jim sanoi:
"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka vielä tekis meitille jottain kiusaa."
"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan en olis sattunut sitä näkemään."
"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä itteäs soimaa."
Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.
Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt matkoihinsa.
Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.