Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut ihmisiä ajamaan meitä takaa.
Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.
Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.
Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden vuoksi keskeltä virranuomaa.
Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain, kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia, näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa — ja samassa kuin Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva suorastaan lautan halki.
Minä sukelsin — ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti, sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni, ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen, olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin heidän kolinaansa.
Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta — ja niin mä teinkin.
Seitsemästoista luku.
Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta, pistämättä ulos päätään:
"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"