"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän tuli sitten?"
"No, hänhän tuli pimeään tietysti! Ymmärräthän sen?"
"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"
"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules, kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan. Meill'olis helkkarin hauskaa kahden — ei ole koulua nyt. Mull'on koira — se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules, etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan, mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko valmis nyt? Hyvä on — mennään sitte, ukkoseni."
Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois. Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani, ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi, sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne. — Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona, ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:
"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"
"Totta kai", sanoi hän.
"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."
"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.
"No, anna tulla sitten."