"G-o-r-g-e J-a-x-o-n — no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari pyytäis minua sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska. En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin tyylikästä, kuten sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi, niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli "Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari", täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri, jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli myös aivan eheitä — eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä — enimmäkseen Washingtoneja ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli "Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt, Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä, sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet. Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia ojentui suoraan vasten kuuta — tuumana tietysti oli nähdä mikä pari käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia", johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään. Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

Hän saiko kuolla tautihin,
Nuor' Stephen Dawling Batt,
Mukavasti sängyss', kuin
Muut lapset kuolevat?