Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan, ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa, ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka, ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu — koko nuo ohuet kasvot aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti, niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa; ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla — sen jokainen heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan, mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista tavoista — kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste — eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa. Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti ainakaan viikkokauteen.
Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille, joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!" ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.
Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret panamahatut.
Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.
Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin. Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.
Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa — Buckillakin. Minun neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla melkein alinomaa.
Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän, nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja Emmeliina oli kuollut.
Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä. Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä, ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.
Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla — viis kuus perhekuntaa — enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.
Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki. Silloin sanoi Buck: