"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"
Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas. Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin oli tullut — hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät välkähtivät — tyytymyksestä, päättääkseni — mutta sitten näytti hän vakavammalta ja sanoi hiljaa:
"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit astunut suoraan maantielle, poikaseni."
"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."
Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan, ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.
Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden takana, kysyin minä:
"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"
"Tietysti, kuinkas muuten?"
"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"
"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."