"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia — ei mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä — ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa. Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata ja hauskaa ja kodikasta.

Yhdeksästoista luku.

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa ui pois; niin hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni — enimmäkseen johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei napsahustakaan kuulunut — kaikki oli hiiren hiljaa — tuntui siltä kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi jonkimmoinen harmahtava reuna — s'oli tietysti metsä toisella puolen — mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla, joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat ajaen jokea alaspäin — n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia — ja pitkiä pimeitä viivoja — n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa, kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa, joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja; sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua — vaikka tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi. Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa silmät painui meiltä umpeen — kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja sitten laskevan alas — kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä, kuulitte pienen kolahuksen — kuhunk! — siinä meni niin paljon aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle. Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"

Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet, jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta — s'oli tulenvalo jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta — s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa niin suuren joukon tekemiseen. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli ne muninut. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli rannat pari kolme tuntia pikimustina — eikä mitään säkeniä enää näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen, kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan päiväksi.