Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse, joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.
Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan — Shepherdsonnit olivat liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa paatumusta.
Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat ryntäsivät joelle — haavoittuneina molemmat — ja sänttäsivät veteen ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui; s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani. Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani vielä nytkin.
Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas. Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän päivän teurastus jäänyt tekemättä.
Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa, kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta, johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut niin hyvä minua kohtaan.
Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin! Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:
"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."
S'oli Jimin ääni — en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen. Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän ihastui nähdessään minut.
"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas; ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"
Minä sanoin: