"Syössyt alas — mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta? tekö?"
"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko — — annetaan olla — — annetaan olla — — ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus — —"
"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"
"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa. Kuulkaa siis — oikeimmiten minä olen herttua!"
Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"
"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika, pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli, jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — minä olen oikea Bridgewaterin herttua; ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena, murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa kurjalle plankkulautalle!"
Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas; mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater, joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.
No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.
Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:
"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän
tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.
Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:
"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle tuolla tavoin."