Esittää mainehikas Herra Kean,
Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt
300 iltaa peräksyttäin Pariisissa!!!
Huom! Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä Hoviteatereissa, annetaan
Ainoastaan tämä ainoa näytäntö!
Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.
Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat, aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa, — herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset ajamassa niitä ulos.
Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja, ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja raajojaan — mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan ristimänimellä — Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy — ja puhuivat vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden, syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:
"Annappa mulle mälli, Hank."
"Mahotonta — mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."
Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen, ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa. He lainaavat kaikki tarpeensa — sanovat toverille: "Kuules, Jack, lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben Thompsonille" — minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:
"Vai niin, vai sinäkö annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."