Erakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli merenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään. Seuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista — toisin paikoin nousu oli jyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken aikaa, erehtymättä — ilman muunteluita — se oli hellittämättömän ja sanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki vanhan laavavirran yli — yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt tuhansiin haaveellisiin muotoihin — hurja kaaos raunioita, autiutta ja karuutta — erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia, rikkirevenneitä pienoisvuoria — pahkaista, solmuista, ryppyistä ja kiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria köynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut yhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä melskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva musta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen ja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! — kaikki kuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä! — kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi tuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!
Vihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen kohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle meidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin kahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian pystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi sitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa kyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta otaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte — onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa ainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme kyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut, kahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi suoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme kaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin ylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen askeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme toverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan suoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin. Vihdoin seisoimme huipulla — tunti ja viisitoista minuuttia oli kulunut tähän kapuamiseen.
Siellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin — ympyriäisen kuopan, jos haluatte — joka oli noin kaksisataa jalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä oli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon keskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö, kauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja kauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin vallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta, jos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli äärettömän väriloistava — siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa punaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en tiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai väriyhdistelmän vivahdusta — ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut ja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen Vesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!
Kraateri itse — kuoppa — ei ollut väritykseltään niin vaihteleva, mutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan se oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja jaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään "huutavaa". Kysytte oliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka viikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja samettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus asteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä edelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä kirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen ruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja toisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten rotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat hentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat, ja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja kuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.
Kuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja monenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt missään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista kohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus toi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan vain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.
Kumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja, joten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset keittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.
Kukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin harvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita näimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi oikullisia ja epätyydyttäviä.
Vesuviolta lasku.
Vuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan että olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme nousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä tuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka melkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.
Meidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston mahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että kävin sillä.