Sanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen tonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja sen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti kolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana ja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin päässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella alennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia savua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää mielenkiintoa.

XXXI LUKU.

Pompejin haudattu kaupunki.

Pompejin haudattu kaupunki — Asuntoja, joissa ei tuhanteen kahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita — Tuomioistuin — Autiutta — Menneitten jalanjäljet — "Naisilta pääsy kielletty" — Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. — Tuhkan säilyttämiä luurankoja — Urhea velvollisuutensa marttyyri — Maineen katoavaisuutta.

Minulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen valossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja että siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona laavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita vankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut sinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on täydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja siellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä riveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin, hehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot puhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä tai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin eläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme nopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset ja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat ja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja jalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla lasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja jalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat. Siellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät, teatterit — kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään tavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta. Murtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja seinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti meidän kaupunkiemme "palanutta kaupunginosaa", ja jos täällä olisi ollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain kaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta, olisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei — aurinko paistaa vanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi Kristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa puhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä kaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon — sillä enkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen kadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu ainakaan kahteen sataan vuoteen! — kuinka petetyt veronmaksajat kautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja kymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö näistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan hoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet kivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä paitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä velvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa Pompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä asiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän kouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen onnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja laavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo sama olikin katukomisarjus.

Ei — Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan katottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta helposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa ei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.

Kuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin "Merikaduksi") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka vielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta turvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä Oikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin puolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja korintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat tuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan, jossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat tavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi. Kuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten raivotessa heidän ympärillään!

Kuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi ennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä latinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua — jota kutsua me arvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa koko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä marmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia sommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus latinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi "Varo koiraa", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut minkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen, jossa oli tapana pitää hattutelinettä — luultavasti. Seuraava järjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja suihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen takana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin yhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla verhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut ja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä kala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat pihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät kukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat maultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset, mitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin ja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin hienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän maalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan iästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa takaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He olivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan teoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä sanottavasti olleen olemassakaan — ei siitä ainakaan ole mitään säilynyt — ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan ajan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset mestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys kuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja "Kuoleva gladiaattori", jotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin esiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida muuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä on. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään luvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat kaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.

Kummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa hiljaisessa kaupungissa — vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja, joissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet, käyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja ilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin aikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä kulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle tämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri — ja katso! aikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet rakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa kiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.

Kaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja nämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli — ja nämäkin seikat palauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat ne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden jalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta ja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille riveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat pojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa kiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet tomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä, jotka me voimme tänä päivänä lukea.