Käännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän toisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme mielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat menneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin särkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja öljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla kuin omistajatkin.
Eräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän leipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista uuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri ei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti puodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella kiireellä.
Eräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta on pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta kivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli kuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen maalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä oli latinalaisia kirjoituksia — ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä samain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin apua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.
Eräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen juoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin oli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa suihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä leveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet olivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan kovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!
Pompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin — paikka johon kiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja muista sen tapaisista asioista — ei nopeaan turmeltuvaa paperia, vaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka nähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi asumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine parannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei asumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista ovitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan nimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla näkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun väestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori amerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja tuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin selville saada.
Pompejin pitkistä saleista löydettiin eräästä miehen luuranko, jolla oli toisessa kädessä kymmenen kultarahaa, toisessa iso avain. Hän oli ottanut rahansa ja juossut ovea kohti, mutta tulimyrsky oli yllättänyt hänet aivan kynnyksellä ja hän oli vaipunut alas ja kuollut. Vielä yksi minuutti kallista aikaa olisi ehkä ollut hänen pelastuksensa. Näin miehen, naisen ja kahden nuoren tytön luurangot. Naisen kädet olivat leveälle levitetyt kuin kuolon tuskassa ja kuvittelin vielä näkeväni hänen muodottomissa kasvoissaan saman hurjan epätoivon ilmauksen, joka ne silloin ammoin muodottomiksi väänsi taivaan sataessa tulta näille kaduille. Tytöt ja mies makasivat kasvoja käsivarsillaan peitellen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella niitä ympäröivältä tuhkalta. Eräästä huoneistosta löydettiin kahdeksantoista luurankoa, kaikki istuvassa asennossa, ja seinillä mustuneet kohdat vielä ilmaisevat heidän muotoaan ja asennoitaan kuin varjot. Eräällä heistä, joka oli nainen, oli vielä luurankokaulassaan helmet, joihin hänen nimensä oli kaiverrettu — Julie di Diomede.
Mutta ehkä runollisin muisto, mitä Pompeji on nykyaikaiselle tutkimukselle antanut, on se uljas, täyteen rautapukuun puettu roomalainen sotilas, joka velvollisuudelleen uskollisena, uskollisena roomalaisen soturin uljaalle maineelle ja täynnään sitä horjumatonta rohkeutta, josta tuo maine sai suurimman kunniansa, seisoi vartiopaikallaan kaupungin portilla, suorana ja väistymättä, kunnes ympärillä raivoava helvetti poltti pois pelkäämättömän hengen, jota se ei voinut lannistaa.
Aina kun luemme Pompejista, muistamme tuon sotilaan. Emme voi kirjoittaa Pompejista tuntematta luonnollista halua antaa hänelle tunnustusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi. Muistakaamme, että hän oli soturi — eikä poliisi — ja soturina häntä kiittäkäämme. Soturina hän pysyi paikoillaan — soturin luonto kun kielsi häntä pakenemasta. Jos hän olisi ollut poliisi, olisi hän niinikään jäänyt paikoilleen — koska hän olisi vetänyt makeita unia.
Koko Pompejissa ei ole puoltakaan tusinaa portaita eikä muitakaan merkkejä, jotka osoittaisivat talojen olleen muuta kuin yhdenkertaisia. Ihmiset eivät siellä asuneet pilvissä, kuten nykyiset venezialaiset, genovalaiset ja napolilaiset.
Lähdimme sitten tämän ikäarvoisen menneisyyden kaupungin juhlallisista mysteereistä — tämän kaupungin, joka kaikkine vanhoine menoineen ja omituisine vanhoine tapoineen tuhoutui niin kaukana menneisyydessä, siihen aikaan, jolloin opetuslapset saarnasivat uutta uskoa, joka nyt on meistä yhtä vanha kuin vuoret ja kukkulat — ja haaveilimme puitten keskellä, joitten alla vielä lepää monet eekerit esille kaivamattomia katuja ja aukioita, kunnes räikeä vihellys ja huuto "kaikki vaunuun — viimeinen juna lähtee Napoliin!" herätti minut ja muistutti, että kuuluin yhdeksänteentoista vuosisataan enkä ollut kahdeksantoista vuosisataa tuhkaan ja ruuhkiin piintyneenä maannut tomuinen muumio. Siirtyminen nykyisyyteen oli yllättävä. Se tosiseikka, että vanhassa kuolleessa Pompejissa todella oli rautatie, joka siellä hihkaisi epäkunnioittavan vihellyksensä ja meluisasti ja arkimielisesti kutsui kokoon matkustajia, tuntui sangen kummalta ja yhtä runottomalta ja epämiellyttävältä kuin se oli kummaa.